Johtajaa ei ole ilman johdettavia. Se, ovatko nämä johdettavat alaisia, onkin sitten eri juttu. Johtaa voi monella eri tavalla ja johdettava organisaatio määrittelee tarvittavan johtajuuden. Tietysti johdettavat asettavat myös omat reunaehtonsa. Joukkoa miesrangaistusvankeja johdetaan hieman eri tavalla kuin vaikkapa ryhmää rippikoulunuoria tai parvea ikääntyneitä naispuolisia kansalaisia.

Sotilasorganisaatioissa johtajuus perustuu organisaation antamaan käskyyn ja tarkkaan hierarkiaan. Näin siksi, että johtajat erityisesti organisaation alemmilla tasoilla ovat kulutustavaraa ja oltava nopeasti ja helposti korvattavissa. Niinpä systeemi automaattisesti korvaa rivistä poistuvan johtajan hierarkiassa seuraavalla ainakin siihen asti, että ylempi organisaatio toimittaa paikalle korvaajan.

Poliittisissa järjestelmissä johtajuus on monimutkaisempi asia: erityisesti monissa demokratian muodoissa johtajuutta hajautetaan, sektoroidaan, karsastetaan ja jopa piilotellaan. Johtajuus hankitaan niissäkin, ei niinkään vaalikannatuksen avulla vaan monisyisen poliittisen kädenväännön ja kaupanteon kautta. Vaaleissa saavutettu menestys tavallaan vain antaa vallan jo olemassa olevalle johtajuudelle.

Kansakuntien johtaminen on sitten jo taidetta. Meilläkin on kotoisia esimerkkejä siitä, kuinka lahjakkaat ja pätevät ihmiset eivät menesty symbolisen johtajan roolissa, jollainen esimerkiksi presidentti instituutiona on. Tuore johtaja Washingtonissa tuntuu kyllä täyttävän symboliroolin runsain mitoin.

Asiantuntijaorganisaation johtaminen se vasta temppu onkin. Itseään viisaampia ja tietäväisempiä ihmisiä pitäisi ohjailla ilman, että he sitä itse huomaavat. Vaatiakin pitäisi ainakin jonkinlaisten aikataulujen ja yhteisesti sovittujen pelisääntöjen noudattamista. Lopuksi saa kuunnella kaikkien haukkumiset ja kiitoksia hyvin harvoin. Tiedotusvälineille saa selitellä vain huonoja uutisia, koska hyvät uutiset eivät ole uutisia ollenkaan. Kaiken kaikkiaan mielenkiintoista, haastavaa ja käänteisesti palkitsevaa!

Meillä museomaailmassa realiteetit ovat sillä mallilla, että johtajien pääasiallinen tehtävä on henkilökunnan työkyvystä ja jaksamisesta huolehtiminen. Kurjistuvat taloudelliset resurssit erityisesti kunnallisissa museoissa asettavat sitoutuneen museoväen ankaraan testiin. Soihtu ei saa sammua, vaikka ovet kiinni pantaisiinkin ainakin määräajaksi.

Valokuvataiteen museo näyttää etsivän uutta johtajaa. En tunne instituutiota enkä sen henkilökuntaa, mutta haasteita uudella yrittäjällä varmasti riittää. Tulossa on tiettävästi useita muitakin huomattavia museoalan johtotehtäviä hakuun lähiaikoina. Askel eteen, rohkeat naiset ja miehet!

Kun nyt saamelaiset saatiin ruotuun, on meidän suomalaisten vuoro. Aiempien Verkonpaikkaajien joukkoon Suomen niemelle valui vuosituhansien aikana jos jonkinlaista sakkia. Kampakeraaminen ekspansio noin 6500 vuotta sitten idästä kohti Läänemeren rantoja muutti levälätäkön seudun kulttuuripiiriä pysyvästi: Itämeren piiri jakaantui kulttuurisesti itäiseen ja läntiseen, protogermaaniseen ja protosugrilaiseenko?

Mielenkiintoista on, että tämä ekspansio ulottui nykyisen Puolan rannikkoalueelle ja muodostaa sielläkin keraamisen kulttuurin perustan. Tämä näkyy käsittääkseni Puolan kulttuurisessa kehityksessä historialliselle ajalle asti. Baltian maat ovat omalaatuisessa kulttuurissaan selvästi eri perua kuin kielellisesti lähisukuiset slaavilaiset naapurinsa. Kemppinen mainitsee vasarakirveskansan, joka on innoittanut monia muinaishistorian harrastajia ja ammattilaisiakin. Heidän kulttuurinen vaikutuksensa pisti Liivinmaan uusin puihin tuossa noin 4500 vuotta sitten ja laineet löivät näillekin rannoille.

Täällä oli kuitenkin liikkeellä muitakin tulokkaita: jäljelle jääneiden jätteidensä perusteella tekstiilikeraamikoiksi kutsuttua porukkaa ei voi pitää kulttuurikuvaltaan ekspansiivisena kuten vasarakirvesjengiä. Heillä näyttää kuitenkin olleen salakavala piilovoima. Heidän mukanaan saapuu taito kutoa kangasta. Karjalaumoillaan rehvasteleva kirveskööri piti meteliä aikansa ja otti lopulta lusikan kauniiseen käteen ryhtyen talvisten nuottakuntien osakkaiksi. Lampaille löytyi ostaja: itäistä perua oleva kudontapoppoo kehräsi hyvät villat langoiksi ja kutoi pehmeitä, keveitä ja lämpimiä vaatteita tuiki tarpeeseen.

Kultaisilla käsillä siunatut tyttäret olivat haluttuja vaimoja kalamiestenkin kylissä. Pian alkoi peruskeitos ollakin kasassa: vanhan väen perustalle rakentui kirjava keko soisen maan väkeä. Oli pitkää ja pätkää ruotoa, oli pitkää ja lyhyttä kalloa, oli vaaleaa ja tummaa karvapehkoa, oli vanhat verkot ja uudet ruukut, oli vanhat paikannimet ja uudet tavutusmuodot.

Alueiden omistukseen ja hallintaa muinaisina aikoina liittyvissä spekulaatioissa on syytä muistaa, että kaikki täkäläiset pyynnin ja keräilyn kannalta merkittävät resurssit oli jyvitetty ja jaettu hyödyntäjätahojen kesken jo Mesoliittisella kivikaudella, noin 9500-6500 vuotta sitten. Suomen niemellä ei ollut mitään "autiota" sen jälkeen, vaan nautintaintensiteetiltään erilaisia alueita. Kaikilla kaloilla oli ottaja. Jos joku halusi olla hän, keinot ovat kyllä historiasta tuttuja: kaupankäynti, avioliitto, sota.

Tunnettu persoona Kemppinen hämmentää tätä vanhaa keittoa tietoisena tekonsa seurauksista. Olen tullut samaan ajatukseen kielitieteen diletanttisesta lähestymistavasta ja siksi pitäydyn havaintoihin ja niistä johdettuihin päätelmiin oman alani akateemisen haudanryöstelyn ja ojankaivuun syrjäkunnalta.

Lappi ja Lappalainen, syrjäseutujen väkeäkö? Kyllä vain, tämä tulkinta näyttää arkeologisen materiaalin valossa todennäköisimmältä määritelmältä. Arkeologisessa materiaalissa Oulujoen vesistön eteläpuolisella osalla Suomenniemeä kautta kivi-, pronssi- ja rautakausien ei ole ainakaan allekirjoittaneen tihrusilmin havaittavissa sellaista kompleksia, jonka voisi liittää pohjoisessa - Saamelaisten nykyisellä ja historiallisella asuma-alueella - tavattaviin arkeologisiin löytökomplekseihin. Ihan tarkalleen ei kuitenkaan näin!  ;-)

Neoliittisen kivikauden varhaisemmassa vaiheessa Suomen alueella kehittyy - ilmeisesti itäisistä impulseista -  pyyntikulttuuri jonka valmistamaa keramiikkaa kutsutaan alan kirjallisuudessa Säräisniemen vaihe I keramiikaksi Vaalan Säräisniemen tunnetun asuinpaikan mukaan. Tämän Sär I -keramiikkan käyttöalue on hyvin laaja ja suurelta osin päällekkäinen Varhaisen ja Tyypillisen Kampakeramiikan kanssa. Se poikkeaa kuitenkin selkeästi "valtavirrasta" ja sen käyttöalueen pohjoisraja ulottuu hyvin korkealle pohjoiseen, aivan Ruijaan asti.

Kun nyt minua viisaammat yleisesti arvelevat, että Kampakeraaminen kulttuurien hyöky - sisältäen em. Sär I -ryhmän - edustaa Sugrien kulttuurista ekspansiota lähtöseuduilta Volgan varsilta Läänemeren rannoille, voisiko tässä piillä saamelaisen kulttuurin suomalais-ugrilaisen kielen alkujuuri? Tyhjähän kalottialue ei väestä ollut silloinkaan, kun nämä savinäpit sinne saapuivat. Sinne Aiempien Verkonpaikkaajien Pohjoisen Haaran joukkoon he ilmeisen luontevasti solahtivat, olivathan he kaikki elinkeinoltaan "lappalaisia". Tämä täytyy pitää mielessä: Nykyisen Suomen alueella asui mannerjään sulamisesta lähtien vain pyyntielinkeinoilla elävää väestöä - "lappalaisia" - aina niihin tarunomaisiin aikoihin asti, kun ensimmäiset viljanjyvät kylvettiin tähän karkeaan kamaraan.

Nämä Aiemmat Verkonpaikkaajat istuskelivat myös SAIMAAN ja KEITELEEN rannoilla (heidän kielestään säilyneitä nimiä, tiämmä) kun itäiset tulokkaat saapuivat savikoreineen. Jäikö heistä meihin EU-suomalaisiin muuta kuin pari sanaa kieleen ja melkoinen rontti geenejä, jotka liittävät fyysisen alkuperämme länsieurooppaan, sen varhaiseen valtaväestöön?