Jos haluaa muuttaa jotain, täytyy tehdä päätös ja pysyä siinä. Tämähän on vielä suhteellisen helppoa. Sitten täytyisi valita keinot ja ottaa ne käyttöön. Tämä on jo ihan toisella tavalla vaikeaa. Varsinkin tilanne on mahdoton hallita, jos vaihtoehtoisia keinoja on kovin paljon. Ainakin minulle. Aivojeni putkissa käyvät haarat vähiin, terveisiä vaan haarakonttorille.

Kesäloma oli ja meni, sain jotain aikaan, lepäsinkö? En. Työt kyllä häipyivät mielestä, enimmäkseen. Loma ahdisti ennen alkamistaan, sen aikana ja hieman jälkeenkinpäin.  En taida valitettavasti olla yksin näiden tuntemusteni kanssa. Ladatut paineet ovat suuret, ihmissuhdedynamiikka häiriintyy kun arkikuviot muuttuvat, asiat eivät kuitenkaan suju suunnitellusti.

Edellisen laman aikana moni ennen kiireinen perhe löysi ”pakkoloman” kautta uuden yhteyden sisälleen. Toiset taas ajautuivat kaaokseen ja tuhoon. Omalla kohdallani arvelen, että tätä kirjoittavan mahdollinen pakollinen kotityöläisyys johtaisi uuteen järjestykseen ja tuhoon, vääjäämättä.

Tämä siksi, että ei voi olla kahta päällekkäistä järjestystä ja aiempi ei ole muutettavissa, en ainakaan usko. Kilpailevat järjestykset tuhoaisivat toisensa ja kokonaisuuden. Tämä kehitys saattaa olla mahdollinen myös ilman erityisiä muutoksia työelämässä.

Tämä ajatus kauhistuttaa, saa voimaan pahoin. Katselen ympärilleni etsien pelastusrengasta, jotain mihin tarttua kun aalto lyö. Sitten muistan: Olen kivi.

Missä on se laulu? Se, jonka haluaisin laulaa? En tiedä. Haluaisin kuitenkin laulaa, sen tiedän. Haluaisin laulaa laulun, joka on surullinen ja valoisa, pelottava ja lämmin. Jotain hassuakin siinä voisi olla. Juu ei, Mikki Hiiri Merihädässä ei käy.

Vaikka olenkin lastenlaulujen innokas kannattaja, tarve olisi jostain muusta. Tällaisen harmaantuneen lapsen suuhun sopii hieman karkeampi sävel, hieman kovemmat sanat. Mitäpä tässä ruikutan, eikun etsimään. Hyviä ehdotuksia kuunnellaan kaltevin korvin.

Valta on otettava, sanotaan. Ilmeisesti näin, koska (vaikutus)valta tuntuu pakenevan tätä vuodattajaa kaikkiin suuntiin. Ymmärrän kyllä, että omat valintani ovat ratkaisevia. Ehkäpä kyse onkin siitä, että pelaan eri säännöillä kuin muut ja häviän takuuvarmasti. Ylipäänsä tällaiselle kookkaaksi kasvaneelle infantiilille kaikenlainen pelin politiikka on kovin outoa ja vaikeasti ymmärrettävää. Mielenkiintoista se kyllä on.

Meillä kaikilla on tietenkin omat subjektiiviset tavoitteemme ja keinomme saada muut jos ei pyrkimään niihin niin ainakin hyväksymään ne tavoittelemisen arvoisiksi. Omat keinoni taitavat olla lopussa ja päämäärätkin osittain hakusessa. Ympärilläni ei ole ketään pelin mestaria, mutta asioita junaillaan yllättävillä käänteillä päivittäin. Ylipäänsä taidan olla sivuraiteella ja raide vauhdilla nurmettumassa.

Olen pudonnut päätöksenteon ulkopuolelle varmaankin omin ansioin, mutta silti se kyllä harmittaa. Varsinaista kritiikkiä toiminnastani en ole saanut, ei ole ollut mahdollista korjata. Jokohan täytyy alkaa etsiä uutta temmellyskenttää? Olen kyllä hyvin viihtynyt nykysellä viheriöllä, pitänyt työstä ja porukasta. Ehkä tämä ei vain minulta suju.

Tahmaa, ei kulje, perä liiraa. Olo on kuin  Hekon Ladalla kelirikkotiellä. Alanko tituleerata itseäni Elekantiksi?? Hekko ei pitänyt siitä kulkimensa liikanimestä, haukkui meitä jannuja kateellisiksi.

Kesä on kynnyksellä mutta teho on poissa. Pönttötohtori sanoi, että stressitaso on erittäin korkealla. Höh, entäs sitten! Itsensä ylittämisellähän tässä on tähänkin asti pärjätty. Taitaa kuitenkin tulla reuna eteen, ettei vain nousisi tie pystyyn? Vielä ei tunnu kovin pahalta kuin ajoittain, mutta jarruja täytyy kai alkaa kopeloida. En vain oikein tiedä kuinka se käy päinsä...

Luontaisesti laiskana ihmisenä en ole haalinut mitään ylimääräistä hommaa, päin vastoin. Pyydettäessä olen kuitenkin aina valmis, koska tiedän etteivät toiset pyytäisi ellei olisi pakko. Paineita kannetaan yhdessä, mikä on hienoa. Mistä voisi vähentää? En tosiaan tiedä, en osaa nähdä, en uskalla katsoa.

..silloin vuosia sitten. Panin pieneen pussiin, pussin kaapin nurkkaan, kaapin ovi kiinni. Ei se suostunut olemaan vaiti, ei.

Yksin ajellessa tahtoi suusta purskahtaa säe, pari. Kun kaupallisradion soittolista iski kirveensä kultaan, oli kai pakko laulaa mukana. Laulu pyöri möykkynä rinnassa aiheuttaen sekaannusta ja kehnoa oloa. Rakkaille lapsilleni sain kyllä laulaa. Ainakin joitain lauluja.

Sitten tulivat Köyritulet. Kuuntelin, katselin, aloin ymmärtää. Ei se voi olla niin väärin että haluaisi laulaa. Vaikka vähän, vaikka vain joskus. Se on kuitenkin osa Minua enkä voi sitä kieltää enkä sulkea pois. Salaa laulaminen tuntuu naurettavalta, siis todella on naurettavaa.

Himmu pistää asian esille. Tämähän on elintärkeä juttu! Suut auki ja ääntä, pelotellaan paha pois!