Jos haluaa muuttaa jotain, täytyy tehdä päätös ja pysyä siinä. Tämähän on vielä suhteellisen helppoa. Sitten täytyisi valita keinot ja ottaa ne käyttöön. Tämä on jo ihan toisella tavalla vaikeaa. Varsinkin tilanne on mahdoton hallita, jos vaihtoehtoisia keinoja on kovin paljon. Ainakin minulle. Aivojeni putkissa käyvät haarat vähiin, terveisiä vaan haarakonttorille.

Kesäloma oli ja meni, sain jotain aikaan, lepäsinkö? En. Työt kyllä häipyivät mielestä, enimmäkseen. Loma ahdisti ennen alkamistaan, sen aikana ja hieman jälkeenkinpäin.  En taida valitettavasti olla yksin näiden tuntemusteni kanssa. Ladatut paineet ovat suuret, ihmissuhdedynamiikka häiriintyy kun arkikuviot muuttuvat, asiat eivät kuitenkaan suju suunnitellusti.

Edellisen laman aikana moni ennen kiireinen perhe löysi ”pakkoloman” kautta uuden yhteyden sisälleen. Toiset taas ajautuivat kaaokseen ja tuhoon. Omalla kohdallani arvelen, että tätä kirjoittavan mahdollinen pakollinen kotityöläisyys johtaisi uuteen järjestykseen ja tuhoon, vääjäämättä.

Tämä siksi, että ei voi olla kahta päällekkäistä järjestystä ja aiempi ei ole muutettavissa, en ainakaan usko. Kilpailevat järjestykset tuhoaisivat toisensa ja kokonaisuuden. Tämä kehitys saattaa olla mahdollinen myös ilman erityisiä muutoksia työelämässä.

Tämä ajatus kauhistuttaa, saa voimaan pahoin. Katselen ympärilleni etsien pelastusrengasta, jotain mihin tarttua kun aalto lyö. Sitten muistan: Olen kivi.

Johtajaa ei ole ilman johdettavia. Se, ovatko nämä johdettavat alaisia, onkin sitten eri juttu. Johtaa voi monella eri tavalla ja johdettava organisaatio määrittelee tarvittavan johtajuuden. Tietysti johdettavat asettavat myös omat reunaehtonsa. Joukkoa miesrangaistusvankeja johdetaan hieman eri tavalla kuin vaikkapa ryhmää rippikoulunuoria tai parvea ikääntyneitä naispuolisia kansalaisia.

Sotilasorganisaatioissa johtajuus perustuu organisaation antamaan käskyyn ja tarkkaan hierarkiaan. Näin siksi, että johtajat erityisesti organisaation alemmilla tasoilla ovat kulutustavaraa ja oltava nopeasti ja helposti korvattavissa. Niinpä systeemi automaattisesti korvaa rivistä poistuvan johtajan hierarkiassa seuraavalla ainakin siihen asti, että ylempi organisaatio toimittaa paikalle korvaajan.

Poliittisissa järjestelmissä johtajuus on monimutkaisempi asia: erityisesti monissa demokratian muodoissa johtajuutta hajautetaan, sektoroidaan, karsastetaan ja jopa piilotellaan. Johtajuus hankitaan niissäkin, ei niinkään vaalikannatuksen avulla vaan monisyisen poliittisen kädenväännön ja kaupanteon kautta. Vaaleissa saavutettu menestys tavallaan vain antaa vallan jo olemassa olevalle johtajuudelle.

Kansakuntien johtaminen on sitten jo taidetta. Meilläkin on kotoisia esimerkkejä siitä, kuinka lahjakkaat ja pätevät ihmiset eivät menesty symbolisen johtajan roolissa, jollainen esimerkiksi presidentti instituutiona on. Tuore johtaja Washingtonissa tuntuu kyllä täyttävän symboliroolin runsain mitoin.

Asiantuntijaorganisaation johtaminen se vasta temppu onkin. Itseään viisaampia ja tietäväisempiä ihmisiä pitäisi ohjailla ilman, että he sitä itse huomaavat. Vaatiakin pitäisi ainakin jonkinlaisten aikataulujen ja yhteisesti sovittujen pelisääntöjen noudattamista. Lopuksi saa kuunnella kaikkien haukkumiset ja kiitoksia hyvin harvoin. Tiedotusvälineille saa selitellä vain huonoja uutisia, koska hyvät uutiset eivät ole uutisia ollenkaan. Kaiken kaikkiaan mielenkiintoista, haastavaa ja käänteisesti palkitsevaa!

Meillä museomaailmassa realiteetit ovat sillä mallilla, että johtajien pääasiallinen tehtävä on henkilökunnan työkyvystä ja jaksamisesta huolehtiminen. Kurjistuvat taloudelliset resurssit erityisesti kunnallisissa museoissa asettavat sitoutuneen museoväen ankaraan testiin. Soihtu ei saa sammua, vaikka ovet kiinni pantaisiinkin ainakin määräajaksi.

Valokuvataiteen museo näyttää etsivän uutta johtajaa. En tunne instituutiota enkä sen henkilökuntaa, mutta haasteita uudella yrittäjällä varmasti riittää. Tulossa on tiettävästi useita muitakin huomattavia museoalan johtotehtäviä hakuun lähiaikoina. Askel eteen, rohkeat naiset ja miehet!

Olin tilaisuudessa tutustua erinäisten eurooppalaisten museoiden toimintaan edustajiensa välityksellä sekä keskustelemaan heidän kanssaan alan kysymyksistä. Kaiken kaikkiaan esiin nousi muutamia ajankohtaisia (ja osittain iankaikkisia) aiheita:

1. Museon suhde ympäröivään yhteiskuntaan/väestöön/organisaatioihin/talouselämään(edelleen!).

2. Museokompleksit, kulttuurin kauppakeskukset.

3. Museon kynnyksen madaltaminen, erityisryhmien vaatimukset.

4. Ryhmän tai yhteisön tarve muistiorganisaatiolle synnyttää museon?

5. Tallennus netin avulla: erilaiset keruuprojektit, yleisön aktivointi.

6. Perinteikkään museon modernisoitumisen ongelmat.

Ensimmäisen kohdan aihepiiri on laaja ja lähestymistapoja yhtä monta kuin museotakin. Yleinen suunta näyttää menevän kohti museoiden ja kävijäryhmien lähentyvää yhteistyötä ja toisaalta museoiden ja yhteiskunnan hallintorakenteiden kytkennän löystymistä, jopa katkeamista. Useilla kolkilla Euroopassa julkisorganisaatioiden museoita ollaan "yksityistämässä", siirtämässä säätiöiden hallintaan. Tavoitteena tuntuu olevan sekä muistiorganisaation poliittisen kontrolliin poistaminen/vähentäminen että museoiden rahoituspohjan laajentaminen. Kävijöiden aktivointi ja mukaanottaminen museon "museaalisiin prosesseihin" kuten tallennukseen ja näyttelysuunitteluun on mielestäni tervetullut ja luonteva tapa uudistaa museoiden toimntaa. Samalla se vaatii museoiden yleisesti riittämättömien resurssien uudelleen suuntaamista.

On tullut suosituksi uusia museorakennuksia suunnitellessa sijoittaa samaan uuteen tai saneerattavaan vanhaan tilaan useita museoita tai muita kulttuurituotannon toimijoita kuten konserttisaleja ja gallerioita. Puhutaan kulttuurin kauppakeskuksista ja korostetaan kävijöiden kulutustottumuksia. Kulttuurin kuluttaminen on sinänsä mielenkiintoinen konsepti, mutta kuinka hyvin se kuvaa museokäyntiä kokonaisuutena? Museokäynti on kulutusakti, totta, mutta kuinka pitkälle museotoimintaa voidaan rakentaa tuotteistamisen kautta?

Museot tilastoivat nykyään kävijöitään monenlaisilla menetelmillä ja tulokset ovat joissain suhteissa yhteneviä eri puolilla Eurooppaa. Museokävijöiden enemmistö edustaa edelleen pidemmälle koulutettua osaa väestöstä ja monet erityisryhmät, mm. maahanmuuttajat puuttuvat lähes kokonaan. Monella taholla onkin ryhdytty madaltamaan museon kynnystä esimerkiksi ottamalla väestöryhmät laajasti mukaan museoiden suunnittelu- ja keruutoimintaan. Kokemukset näyttävät rohkaisevilta, joskin on selvää että monilta museoammattilaisilta puuttuu uudentyyppisen toimnnan vaatimia taitoja ja tietoja. Uudelleenkoulutus on vahva lääke, joka saattaa aiheuttaa myös allergisia reaktioita.

Erilaiset vammaisryhmät saavat nykyisin tarpeisiinsa räätälöityvä osioita näyttelyihin ja keinoja haasteellisiinkin tilanteisiin tuntuu löytyvän. Valokuvataiteen museo MNAF Firenzessä on rakentanut huoneen, jossa näkövammaiset pystyvät tutustumaan valokuvauksen historiaan kolmiulotteisten positiivien ja negatiivien avulla. Pisan yliopiston luonnontieteellinen museo (per. 1591 ..huoh) on uudistanut perusnäyttelynsä ja tuloksena on polku halki aikakausien. Polun varrella myös näkövammaiset pääsevät ottamaan tuntumaa muinaisiin aikoihin.

Museoita syntyy maailmalla jatkuvasti hyvin monenlaisista lähtökohdista, mutta itseäni ilahduttaa sellainen toiminta joka lähtee jonkin ryhmän tai organisaation omasta tarpeesta säilyttää ja panna esille omaa historiaansa esineiden kautta. Dresdenin kaupunginmuseo edustaa klassista julkisorganisaation ylläpitämää paikallismuseota, jolla on kuitenkin erityislaatuiset haasteet paikallishistorian tallentajana ja esittäjänä. Vuonna 1945 Dresdeniläisten historia haihtui savuna ilmaan ja vaikka rakennukset on suurin piirtein korjattu ihmiset kantavat raunioita sisällään. Sisäisessä korjaus- ja kunnostustyössä museo voi tarjota rakennusaineita, muistoja ajasta ennen nollapistettä.

Näiden muistojen ja tietojen keruu ja tallentaminen on osoittautunut työlääksi ja avuksi on otettu yleisön oma aktiivisuus. Dresdenin kaupunginmuseo kerää aktiivisesti tietoa ja esineitä kaupunkilaisilta, juosten kilpaa ajan kanssa. Myös yleisön omatoiminen nykyhetken kuten kaupungin äänien tallennus on osoittautunut keinoksi saavuttaa kaupunkilaiset ja heidän mahdollinen yhteisöhistoriallinen varantonsa.

Maanosamme on hyvin varustettu vanhoilla, arvokkailla, kokoelmiltaan laajoilla ja toiminnaltaan pysähtyneillä museoinstituutioilla. Näiden vakavasti laitostuneiden linnakkeiden modernisointi sekä rakenteiden että toiminnan suhteen on työlästä ja hidasta. Usein alkuunkaan ei päästä, ennenkuin sukupolvi vaihtuu avainasemissa. Joissain tapauksissa kun vauhtiin on päästy voi mopon hallinta olla vaikeaa. Eräissä museoissa on päädytty laittamaan kokoelmia laajasti näytteille ilman mitään tukevaa tekstiä. Tämä on tietysti harkittu valinta, jossa näytteillepanon tavoitteet ovat toisenlaisia kuin yleensä museoissa. Minusta pelkät esineet ilman oheistietoa joko kuvina, tekstinä tai AV-materiaaalina ovat esteettisiä objekteja vailla tekijöitä, käyttäjiä, säilyttäjiä ja historiaa. Minä haluaisin kertoa kuitenkin juuri näistä osapuolista esineen avulla.

Monta kertaa on keskustelussa korostettu tarinoiden merkitystä museonäytelyn substanssina. Tarinamuoto on muinainen yhä erinomaisesti toimiva tapa välittää tietoa ja herättää ajatuksia.

Kiireet kerrostuvat ennen lomaa. Syyllinen löytyy tietysti peilistä: asiat lykkääntyvät hyvin luontevasti meikäläisen kalenterilla. Loma katkaiseen viivelinjan pahasti. Joitain asioita on Ihan Pakko saada tehtyä ennen perjantaita klo 1500. Lisäksi edessä on Piitkä Huikonen Itä-Suomeen ja takaisin huomenna. Onneksi seura valaisee väsyneet kasvot. Mutta Viivelinjan toiminta kokee pahan katkoksen. Katsotaan nyt, ehkä tästä selvitään. Loma on sitten luku sinänsä, mahassa möyrii yhtäaikaa riemu ja kauhu kun ajattelen asiaa...

Huolestuako vaiko ei huolestua? Syksyisen työprojektin aikana paino alkoi pudota, kaikenkaikkiaan tipahti kahdessa kuukaudessa viisi kiloa. En tehnyt asian eteen juuri mitään, ehkä puolitietoisesti vähensin hiilareita.

 No, lukemat vakiintuivat noin kahdeksi kuukaudeksi, kunnes saimme koko perhe vatsapöpön. Neljässä päivässä hävisi kolme kiloa. Ei siinä mitään, nestettähän se varmaankin oli suurimmaksi osaksi. Vatsan kuntouduttua lukemat palasivat, mutta nyt viikkoa myöhemmin näyttää tippuvan taas... pari kiloa hävinnyt???

Olo ei muuten ole hullumpi, pientä väsymystä ehkä lukuunottamatta. En ole mielestäni toiminut asiaa edistävästi, ehkä jopa päin vastoin...

Varaanko ajan välskärille vai nuppiveikolle??

Sähköasentajamme krooninen hämmennys tuntuu helpottavan. Ehkä joulukuisella korvaleikkauksella on osuutensa ilmiöön. Asentaja oli kaiken kaikkiaan paljon paremmin perillä asioista, sekä omistaan että muiden. Sähkökytkennätkin tuntuivat onnistuvan paremmin. Edellisillä käyntikerroilla toimivien valojen määrä väheni tai pysyi entisellä (alhaisella )tasolla. Nyt valkeus tuli useisiin uusiin kolkkiin meidän puolellamme universumia, nimittäin navettaan ja talliin. Ad Astra!

Muuten vuosi on alkanut hapuilevissa tunnelmissa. Tulevan suunnittelu tahmoo ja ajankohtaisetkin tehtävät pikemmin jarruuntuvat kuin edistyvät. Lumipeite hieman auttaa varjojen torjunnassa, vaadimme lisää lunta!

Viimeinen työpäivä ennen joulua ja , totta kai, asiakkaita hoidettavana vielä iltapäivän päätteksi. Edellisen kirjauksen paha olo jatkui, mutta nyt tuntuu hieman helpottavan. Säteilylämpö hoitaa ja korjaa kolhut ja kulumat. Asiat kulkevat rataansa, mutkan taakse on vaikea nähdä.

Loman alkamisesta huolimatta kiire ei helpota: siivous, kuusi, lahjat, perunalaatikko, karjalanpiirakat, k-paisti ja kinkku pitävät tossut suhisemassa aina aattoon asti. Välipäiviksi tuntuu olevan myös tiedossa ohjelmaa...|-/

Kuinkahan uusi vuosi muuttaa asioita, värinää on siihen suuntaan....

Kuulimme ikävän uutisen 15.11., Anki poistui joukostamme.

Muistot tulvahtivat mieleen, kohtasimme kerran. Siinä kävi niin, että minä myin Ankille tietokoneen. Olin jättänyt vanhan läppärini myyntiin erääseen Rööperissä sijaitsevaan tietsikkaputiikkiin. Käydessäni siellä Anki putkahti sisään ja alkoi kysellä myyjältä ikkunassa olevasta koneestani. Myyjä ohjasi Ankin puoleeni ja sanoi että ”sun vehje, kehu itte”. Juttelimme tovin, kyselin tarpeesta, johon kone tulisi ja Anki kertoi matkustavansa säännöllisesti junalla ja halusi käyttää junamatkaa kirjoittamiseen.

Kerroin koneeni olevan vanha ja hidas, mutta toimivan kyllä kannettavana kirjoituskoneena. Pienen pohdinnan jälkeen kaupat syntyivät – mielestäni hyvin kohtuulliseen hintaan - ja lähdimme eri suuntiin. Seuraavana päivänä liikkeestä soitettiin, että kauppa täytyi purkaa. Sovin tapaamisajan ja saavuin paikalle liikkeeseen, jossa Anki jo odottikin. Kerroin totta kai purkavani kaupan, mutta kyselin oliko koneessa jotain vikaa?

Vaivautuneena Anki kertoi, että lapset olivat pakottaneet palauttamaan koneen: ”Mutsi on taas mennyt ostamaan jotain tyhmää”. Nauroimme koko jutulle, vaihdoimme rahoja ja kamoja ja heitimme hyvästit. Vanhan hipin ja varttuneen punkkarin kohtaamisesta jäi hyvin lämmin olo.

Hyvästi Anki!  

Sangen sattumalta porhalsin vuodatus.nettiin ja annas olla: tauti tarttui! Tässä nurkassa tulen terveyttämään mieltäni märehtimällä menneitä ja olevia sekä kurkotellen tulevia. Pilkettä silmään ja voidetta pohjaan, näin suksikelien (?) aikaan. Laatu on taattu ja päivitys toiselta planeetalta.

Piip piip!