Kesäloma oli ja meni, sain jotain aikaan, lepäsinkö? En. Työt kyllä häipyivät mielestä, enimmäkseen. Loma ahdisti ennen alkamistaan, sen aikana ja hieman jälkeenkinpäin.  En taida valitettavasti olla yksin näiden tuntemusteni kanssa. Ladatut paineet ovat suuret, ihmissuhdedynamiikka häiriintyy kun arkikuviot muuttuvat, asiat eivät kuitenkaan suju suunnitellusti.

Edellisen laman aikana moni ennen kiireinen perhe löysi ”pakkoloman” kautta uuden yhteyden sisälleen. Toiset taas ajautuivat kaaokseen ja tuhoon. Omalla kohdallani arvelen, että tätä kirjoittavan mahdollinen pakollinen kotityöläisyys johtaisi uuteen järjestykseen ja tuhoon, vääjäämättä.

Tämä siksi, että ei voi olla kahta päällekkäistä järjestystä ja aiempi ei ole muutettavissa, en ainakaan usko. Kilpailevat järjestykset tuhoaisivat toisensa ja kokonaisuuden. Tämä kehitys saattaa olla mahdollinen myös ilman erityisiä muutoksia työelämässä.

Tämä ajatus kauhistuttaa, saa voimaan pahoin. Katselen ympärilleni etsien pelastusrengasta, jotain mihin tarttua kun aalto lyö. Sitten muistan: Olen kivi.