Tämä on paha juttu. Jos olen ihan rehellinen, en haluaisi tuntea itseäni. Jos tuntisin, en pitäisi aktiivisesti yhteyttä enkä muistaisi merkkipäivänä. Kohdatessa kyllä suhtautuisin ystävällisen lämpimästi ja sympatiseeraisin, mutta…
 
Ymmärrän kyllä, että olen se ainut yksilö, jonka pohjamudat ovat minulle yhtä tuttuja kuin vuorenhuiputkin. Muistahan tuntee vain sen, minkä he haluavat sinun tuntevan tai sen, mikä sattuman oikusta paljastuu. Tähän liittyy se ilmiö, että mitä pitempään jonkun kanssa on tekemisissä, sitä enemmän kertyy näitä sattuman oikkuja. Julkisivut rakoilevat, vahvuuden takaa pilkistää heikkous.
 
Kuitenkin jotkut tuntemani ihmiset ovat edelleen, kaikesta huolimatta ihania, kiinnostavia, rakkaita. Kunpa voisin olla heille samoin, mutta epäilenpä. Osaan olla mukava ja ehkä jonkun mielestä viehättäväkin, mutta nykyään en vain jaksa. Takki on tyhjä, ylämäki jyrkkä. Niinpä olen enimmäkseen lakannut olemasta.
 
Joka päivä teen sitä mikä on pakko, en sitä mitä voisin tehdä. Jätän mahdollisuudet käyttämättä, en tartu mihinkään. Ärsyynnyn pienistä enkä välitä mistään. Pöh. Juuri tällaista tyyppiä en halua tuntea. Remonttienergian rippeet täytynee suunnata nyt peilikuvan esittämään ihmistunkioon. Mistähän aloittaisi?