Kun nyt saamelaiset saatiin ruotuun, on meidän suomalaisten vuoro. Aiempien Verkonpaikkaajien joukkoon Suomen niemelle valui vuosituhansien aikana jos jonkinlaista sakkia. Kampakeraaminen ekspansio noin 6500 vuotta sitten idästä kohti Läänemeren rantoja muutti levälätäkön seudun kulttuuripiiriä pysyvästi: Itämeren piiri jakaantui kulttuurisesti itäiseen ja läntiseen, protogermaaniseen ja protosugrilaiseenko?

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Mielenkiintoista on, että tämä ekspansio ulottui nykyisen Puolan rannikkoalueelle ja muodostaa sielläkin keraamisen kulttuurin perustan. Tämä näkyy käsittääkseni Puolan kulttuurisessa kehityksessä historialliselle ajalle asti. Baltian maat ovat omalaatuisessa kulttuurissaan selvästi eri perua kuin kielellisesti lähisukuiset slaavilaiset naapurinsa. Kemppinen mainitsee vasarakirveskansan, joka on innoittanut monia muinaishistorian harrastajia ja ammattilaisiakin. Heidän kulttuurinen vaikutuksensa pisti Liivinmaan uusin puihin tuossa noin 4500 vuotta sitten ja laineet löivät näillekin rannoille.

Täällä oli kuitenkin liikkeellä muitakin tulokkaita: jäljelle jääneiden jätteidensä perusteella tekstiilikeraamikoiksi kutsuttua porukkaa ei voi pitää kulttuurikuvaltaan ekspansiivisena kuten vasarakirvesjengiä. Heillä näyttää kuitenkin olleen salakavala piilovoima. Heidän mukanaan saapuu taito kutoa kangasta. Karjalaumoillaan rehvasteleva kirveskööri piti meteliä aikansa ja otti lopulta lusikan kauniiseen käteen ryhtyen talvisten nuottakuntien osakkaiksi. Lampaille löytyi ostaja: itäistä perua oleva kudontapoppoo kehräsi hyvät villat langoiksi ja kutoi pehmeitä, keveitä ja lämpimiä vaatteita tuiki tarpeeseen.

Kultaisilla käsillä siunatut tyttäret olivat haluttuja vaimoja kalamiestenkin kylissä. Pian alkoi peruskeitos ollakin kasassa: vanhan väen perustalle rakentui kirjava keko soisen maan väkeä. Oli pitkää ja pätkää ruotoa, oli pitkää ja lyhyttä kalloa, oli vaaleaa ja tummaa karvapehkoa, oli vanhat verkot ja uudet ruukut, oli vanhat paikannimet ja uudet tavutusmuodot.

Alueiden omistukseen ja hallintaa muinaisina aikoina liittyvissä spekulaatioissa on syytä muistaa, että kaikki täkäläiset pyynnin ja keräilyn kannalta merkittävät resurssit oli jyvitetty ja jaettu hyödyntäjätahojen kesken jo Mesoliittisella kivikaudella, noin 9500-6500 vuotta sitten. Suomen niemellä ei ollut mitään "autiota" sen jälkeen, vaan nautintaintensiteetiltään erilaisia alueita. Kaikilla kaloilla oli ottaja. Jos joku halusi olla hän, keinot ovat kyllä historiasta tuttuja: kaupankäynti, avioliitto, sota.