Olin tilaisuudessa tutustua erinäisten eurooppalaisten museoiden toimintaan edustajiensa välityksellä sekä keskustelemaan heidän kanssaan alan kysymyksistä. Kaiken kaikkiaan esiin nousi muutamia ajankohtaisia (ja osittain iankaikkisia) aiheita:

1. Museon suhde ympäröivään yhteiskuntaan/väestöön/organisaatioihin/talouselämään(edelleen!).

2. Museokompleksit, kulttuurin kauppakeskukset.

3. Museon kynnyksen madaltaminen, erityisryhmien vaatimukset.

4. Ryhmän tai yhteisön tarve muistiorganisaatiolle synnyttää museon?

5. Tallennus netin avulla: erilaiset keruuprojektit, yleisön aktivointi.

6. Perinteikkään museon modernisoitumisen ongelmat.

Ensimmäisen kohdan aihepiiri on laaja ja lähestymistapoja yhtä monta kuin museotakin. Yleinen suunta näyttää menevän kohti museoiden ja kävijäryhmien lähentyvää yhteistyötä ja toisaalta museoiden ja yhteiskunnan hallintorakenteiden kytkennän löystymistä, jopa katkeamista. Useilla kolkilla Euroopassa julkisorganisaatioiden museoita ollaan "yksityistämässä", siirtämässä säätiöiden hallintaan. Tavoitteena tuntuu olevan sekä muistiorganisaation poliittisen kontrolliin poistaminen/vähentäminen että museoiden rahoituspohjan laajentaminen. Kävijöiden aktivointi ja mukaanottaminen museon "museaalisiin prosesseihin" kuten tallennukseen ja näyttelysuunitteluun on mielestäni tervetullut ja luonteva tapa uudistaa museoiden toimntaa. Samalla se vaatii museoiden yleisesti riittämättömien resurssien uudelleen suuntaamista.

On tullut suosituksi uusia museorakennuksia suunnitellessa sijoittaa samaan uuteen tai saneerattavaan vanhaan tilaan useita museoita tai muita kulttuurituotannon toimijoita kuten konserttisaleja ja gallerioita. Puhutaan kulttuurin kauppakeskuksista ja korostetaan kävijöiden kulutustottumuksia. Kulttuurin kuluttaminen on sinänsä mielenkiintoinen konsepti, mutta kuinka hyvin se kuvaa museokäyntiä kokonaisuutena? Museokäynti on kulutusakti, totta, mutta kuinka pitkälle museotoimintaa voidaan rakentaa tuotteistamisen kautta?

Museot tilastoivat nykyään kävijöitään monenlaisilla menetelmillä ja tulokset ovat joissain suhteissa yhteneviä eri puolilla Eurooppaa. Museokävijöiden enemmistö edustaa edelleen pidemmälle koulutettua osaa väestöstä ja monet erityisryhmät, mm. maahanmuuttajat puuttuvat lähes kokonaan. Monella taholla onkin ryhdytty madaltamaan museon kynnystä esimerkiksi ottamalla väestöryhmät laajasti mukaan museoiden suunnittelu- ja keruutoimintaan. Kokemukset näyttävät rohkaisevilta, joskin on selvää että monilta museoammattilaisilta puuttuu uudentyyppisen toimnnan vaatimia taitoja ja tietoja. Uudelleenkoulutus on vahva lääke, joka saattaa aiheuttaa myös allergisia reaktioita.

Erilaiset vammaisryhmät saavat nykyisin tarpeisiinsa räätälöityvä osioita näyttelyihin ja keinoja haasteellisiinkin tilanteisiin tuntuu löytyvän. Valokuvataiteen museo MNAF Firenzessä on rakentanut huoneen, jossa näkövammaiset pystyvät tutustumaan valokuvauksen historiaan kolmiulotteisten positiivien ja negatiivien avulla. Pisan yliopiston luonnontieteellinen museo (per. 1591 ..huoh) on uudistanut perusnäyttelynsä ja tuloksena on polku halki aikakausien. Polun varrella myös näkövammaiset pääsevät ottamaan tuntumaa muinaisiin aikoihin.

Museoita syntyy maailmalla jatkuvasti hyvin monenlaisista lähtökohdista, mutta itseäni ilahduttaa sellainen toiminta joka lähtee jonkin ryhmän tai organisaation omasta tarpeesta säilyttää ja panna esille omaa historiaansa esineiden kautta. Dresdenin kaupunginmuseo edustaa klassista julkisorganisaation ylläpitämää paikallismuseota, jolla on kuitenkin erityislaatuiset haasteet paikallishistorian tallentajana ja esittäjänä. Vuonna 1945 Dresdeniläisten historia haihtui savuna ilmaan ja vaikka rakennukset on suurin piirtein korjattu ihmiset kantavat raunioita sisällään. Sisäisessä korjaus- ja kunnostustyössä museo voi tarjota rakennusaineita, muistoja ajasta ennen nollapistettä.

Näiden muistojen ja tietojen keruu ja tallentaminen on osoittautunut työlääksi ja avuksi on otettu yleisön oma aktiivisuus. Dresdenin kaupunginmuseo kerää aktiivisesti tietoa ja esineitä kaupunkilaisilta, juosten kilpaa ajan kanssa. Myös yleisön omatoiminen nykyhetken kuten kaupungin äänien tallennus on osoittautunut keinoksi saavuttaa kaupunkilaiset ja heidän mahdollinen yhteisöhistoriallinen varantonsa.

Maanosamme on hyvin varustettu vanhoilla, arvokkailla, kokoelmiltaan laajoilla ja toiminnaltaan pysähtyneillä museoinstituutioilla. Näiden vakavasti laitostuneiden linnakkeiden modernisointi sekä rakenteiden että toiminnan suhteen on työlästä ja hidasta. Usein alkuunkaan ei päästä, ennenkuin sukupolvi vaihtuu avainasemissa. Joissain tapauksissa kun vauhtiin on päästy voi mopon hallinta olla vaikeaa. Eräissä museoissa on päädytty laittamaan kokoelmia laajasti näytteille ilman mitään tukevaa tekstiä. Tämä on tietysti harkittu valinta, jossa näytteillepanon tavoitteet ovat toisenlaisia kuin yleensä museoissa. Minusta pelkät esineet ilman oheistietoa joko kuvina, tekstinä tai AV-materiaaalina ovat esteettisiä objekteja vailla tekijöitä, käyttäjiä, säilyttäjiä ja historiaa. Minä haluaisin kertoa kuitenkin juuri näistä osapuolista esineen avulla.

Monta kertaa on keskustelussa korostettu tarinoiden merkitystä museonäytelyn substanssina. Tarinamuoto on muinainen yhä erinomaisesti toimiva tapa välittää tietoa ja herättää ajatuksia.